Tänään isäni kysyi "olisitko valinnut silloin viisi vuotta sitten toisin" vastasin "en" vaikka sainkin henkisesti turpaan, jouduin petetyksi ja kestämään jälkeen päin muiden (joittenkin) "no kyllä me tavallaan tiiettiin" kommentit, ei en olisi valinnut toisin.
Neljä vuotta sitten, olin onnellinen tuore vaimo, uudessa koulussa ja saanut uusia ystäviä (hupaisaa että vain yhteen vielä yhteyksissä, mutta laatu korvaa määrän) ja pentu kissan äippä.
Äkkiä alkoi kuitenkin "puukkoa" lentää, en jaksanut nuolla tiettyjä perseitä. Ja alkoi usko loppua. Silti jaksoin uskoa, pitää kulissia yllä. Enhän olisi kehdannut myöntää, että minä onnellinen vaimo en ole onnellinen. Lahjaksi saatu kukkasormus (toista kadutti minä luulin vain normaaliksi käytökseksi) sai kiukkua vain myöhemmin.
Silti jaksoin uskoa, uskoa muutokseen. Olinhan ollut poissa kotoa, ja ajanut itse tähän tilanteeseen. Mutta kun kolmas osapuoli pyysi vilpittömästi anteeksi (en ikinä ole muuta epäillytkään) päätin antaa asian olla.
Samoin ohitin asian " äksä oli meillä vaan pelaamassa..." (juu olin idiootti!)
Sitten pian muutimmekin Turkuun, ja asiat unohtuivat. Tulin raskaaksi, olin koulussa... Kesällä (12) ihmettelin miksi en ikävöinyt yhtään häntä, olimme olleet "erossa" (ensin minä vajaan viikon kotilomalla ja samat hänellä) ja miksi en kertonut tietäväni parista naisesta.
En vain halunnut vieläkään myöntää, ystäville, perheelle, työkavereille näyttäydyin onnellisena raskaana olevana vaimona. Huijasin jopa itsenäni. Ehkä ainoa joka tiesi oli veljeni.
Lopulta en enää jaksanut, viime vuoden tammikuussa päätin ajatella itseäni, ja Lellua. Ei se voinut jatkua näin.
Nyt 1,5vuotta myöhemmin voin sanoa että en kadu, en mitään :)
En se olisi minä jos näitä valintoja en olisi tehnyt.
Meillä oli toki ne hyvätkin ajat, olimme vain liian erilaisia. Enkä enää edes ole katkera, "synnitön heittäköön ensimäisen kiven"
