Maanantaina aloin miettiä miten elämä on muuttunut...

Vuosi sitten olin töissä päihde- ja mielenterveys yksikössä.
Se herätti mut, aiemmin ajattelin hyvin mustavalkoisesti päihdeongelmaisten ihmisten itse tuhonneen elämänsä.
Ei se niin ollut, he olivat jokainen mahtavia persoonia, ja toivon tosiaan että heidän asiat olisivat paremmin.

Syyskuussa syntyi Elsa.

Marraskuussa alkoi masennus pukea  päälle, joulukuussa itkin kun en enää jaksanut suhdetta Elsan isään.

Tammikuussa päätimme erota.
Elsa, kissat ja minä muutimme Vampulaan.

Helmikuussa alkoi olo helpoittua, pääsin tuulettumaan.

Nyt vasta voin avoimesti puhua etten ollut onnellinen. Nyt olen :) Elämääni ei ole tullut uutta kumppania, vanhat arvet liian tuoreet.

Oma sukuni on auttanut mua paljon. Olemalla olemassa.

Tällä hetkellä toivon että se toinen puoli pitäisi yhteyttä, vaikka Elsa ei kaipaa heitä vielä. Mutta tulee kaipaamaan.